5 kk ja ihan hampaaton olo

Hupsista keikkaa, minusta on tullut jo oikein iso pikkupoika. Alkaa olla hampaaton olo kun emäntä on löytänyt lattialta samana päivänä kolmekin irronnutta hammasta. Edessä on kaikki uusia ja komeita.
Ja kuvat ei taaskaan oo tuoreita vaan parilta edelliseltä viikolta.

Kuonostakaan en enää näytä niin pikkutytöltä. Korkeutta mulla on ainakin 36 senttiä ja painoa 6,4 kiloa. Oli niin superenerginen aamu etten millään jaksanut olla mitalla.

Kuura-aamun pihailua ja lintujen kyttäystä.

Emäntä sanoo että oon kiltti poika, en oo repinyt edes "Taffel timea" vaikka siinä selvästi niin käsketään. No joo, yleensä olen ihan hiljaa kun emäntä on poissa, mutta tänä energisenä aamuna jaksoin vakoojan mukaan paukuttaa päätäni 25 minuuttia kun emäntä oli 45 minuuttia poissa. Mua vaan niin kovasti haukutti. Sellaista on tapahtunut oikeastaan vaan kerran aiemmin.

Mulla oli tässä taannoin aika surkee olo kun massua pipusti jostain ihan oikein kovasti. Emäntä huolikimppuna kuskas mua lääkärissä ja sitten mua tutkittiin perusteellisesti kun ei meinattu löytää vikaa. Siinä se vika olikin ettei minusta löydetty mitään vikaa, lonkatkin oli kuulemma kuvissa oikein hyvät ja tiiviit, selkä kunnossa kuten kaikki muutkin paikat, eikä veri- tai pisikokeistakaan löytynyt mitään vikaa.
Kyllähän mä tuolla metsälenkeillä kaiken mahdollisen oon tunkenut suuhun ja vähän syönytkin emännän estelyistä huolimatta. Kotipihassa yritän ehtiä syödä ainakin kaikki linnunkakit, nannaa on.
Canius maitohappobakteerikuuri sitten näyttäis helpottavan mun suolistopipujani. Neljännestä kuuripäivästä alkaen alkoi vähän helpottaa. Kyllä mä ne jauhot mielelläni otan kun emäntä sotkee ne uunikananpojanjauhelihaan.

Massupipuisena

Ja kun ei minusta mitään vikaa löydetty niin emäntä opetti mut hyppäämään. Taisi siinä mennä minuutti kun ponkaisin sujuvasti tähän sohvankorkuiselle taittopatjapallille. Pari kertaa 2-osaiselle ja sit kaikki kolme:

Ihan ite oon hypännyt tänne.

Otin tirsatkin täällä korkeuksissa samantien. Heräilen aina hitaasti ja nautiskellen. Haukotella pitää liki kymmenen kertaa, silmät pyyhkiä, venytellä ja lopuks päästä halimaan emäntä ja haukotella sylissä vielä monta lisäkertaa.

En mä silti vieläkään tiedä mitä varten meillä on sohva, ei siinä kukaan oo koskaan mun aikana istunut. Siks mä en oo sinne hyppinytkään ku sillä kapistuksella ei oo ollu mitään muuta tarkoitusta ku olla emännän selkänoja. Kuvasta arvaat, että emäntä istuu tässä lattialla sohvan edessä ja mä saan leikkiä tai syödä puruluuta tai nukkua sen kinttujen välissä. Tässä on mun joka aamuinen kampaamokin:

Meillä istutaan lattialla filtin päällä eikä sohvalla, höh, kumma huusholli :o).

Puruluita järsin ahkerasti. Haen aina toisen, sellasen kovan kun tää alkaa mennä veteläks. Ikenet kutiaa ja viime viikolla alkoi vasen alakulmuri heilua holtittomasti ja sit emäntä löysi sen lattialta. Samana päivänä löytyi pari isoa poskihammastakin imurin edestä.

Nonni, mennääs taas metsälenkille:

Tuu nyt jo emäntä, tästä portista metsälenkille pääsee.

Lenkillä luen päivän uutiset...

...ja jätän oman ilmoituksen, tai siis kymmenen ilmoitusta. En oo ainakaan kolmeen viikkoon kyykkypisinyt lenkillä. En oo myöskään enää suostunut keskellä yötä lähteen pisille. Melkein joka yö emäntä kyselee, mut mä käännän vaan kylkee, menkööt ite pisille.

Kaula venyy kirahviksi kun näen jotain mielenkiintoista. Venymisestä tuli mieleen, että emäntä ihmetteli kun en yhtenä viikkona kasvanut just yhtään korkeutta. Sitten tarvittiin sitä Tärpin pomppaa ja se olikin yhtäkkiä jäänyt selästä tosi lyhyeksi. Olin kasvanut toiseen suuntaan.

Emäntä sanoi että luonto on ihan luonnoton kun oli kesäisen lämmintä, puut ruskanvärisiä ja oli keltainen lehtisade. 14.10. täällä oli 20 astetta.

Kun kinttu alkoi nousta niin nenä laski maan pintaan, eiks se oo keskimäärin sopivasti.

Kirahvikinttuinen varjo ja tuulen tekemät tupsukorvat

Ei mulla aina oo kiire, lenkillä voi istuskellakin ihmettelemässä.

Tässä kuvassa näkyy että mun turkki kiiltää. Se ei oo enää selkäpuolelta silkkisen pehmeä kuin ihan vähän niskasta. Mustaakin on tällä hetkellä selässä vähemmän.

Uutisia uutisten perään.

Mennääs taas

Meidän lähikadulle tuli taas uusi koissu, 7-viikkoinen miniaussie Nita. Se tuli mun painikaveri Manun perheeseen. Mut oli se pieni! Se olis halunnu leikkiä mun kans ja minä myös, mut pitää oottaa että se kasvaa muutaman viikon, mä oon nyt liian iso sille. Mut kelpas mulle Manukin pystypainikaveriks.

Ens viikolle on luvassa jänniä juttuja. Emäntä on varannu meille ajan jostain hallista ja jos aikataulut onnistuu niin mä voin nähdä mun emänkin.

Mä sain tänään pienen pitkäkorvapupupehmon, mä meen nyt leikkiin, heipat!